Metsäsaamelaisen pukuperinteen historiaa

Lukijani.

Entisen Kemin Lapin alueen metsäsaamelainen pukuperinne on rikasta ja alueen laajuudesta johtuen myös kohtalaisen monivivahteista. Pukuperinteestä on olemassa myös runsaasti kirjallista tietoa, mutta tieto on hajallaan eri julkaisuissa ja tutkimuskirjallisuudessa ja siksi tiedonsaanti aiheeseen liittyen on ollut hankalaa. Tiedonsaannin vaikeuksista syntyi lopulta ajatus seuraavaan blogipäivitykseen.

Blogini ensimmäinen varsinainen kirjoitus käsittelee siis Suomen metsäsaamelaisten vanhaa pukuperinnettä, sen kirjoitettua historiaa, perinteeseen kuuluvia pukuja ja pukimia, sekä niiden alueellisia eroja. Blogikirjoituksen tarkoitus on ennen kaikkea tuoda metsäsaamelainen pukuperinne paremmin ihmisten tietoisuuteen. Pukuperinne on yksi arvokas osa metsäsaamelaista kulttuuria ja se ansaitsee ehdottomasti enemmän näkyvyyttä.

Toivottavasti sinä lukija viihdyt aiheen parissa. Kiitos mielenkiinnostasi!

Yleisesti.

Suomen metsäsaamelaiset eli entisen Kemin Lapin alueen saamelaiset omistavat muiden saamelaisryhmien tapaan rikkaan, katkeamattoman, sekä monivivahteisen pukuperinteen. Metsäsaamelainen pukuperinne on säilynyt elävimpänä kenties Itä-Lapissa Sallan (ent. Kuolajärvi) ja Savukosken (ent. Keminkylä) alueilla, sekä Länsi-Lapissa Kittilässä, joilta alueilta tunnetaan myös kaikkein eniten pukuperinteeseen kuuluvia pukuja ja pukimia.

Metsäsaamelaisten perinteiset puvut ja pukimet edustavat kantajiensa saamelaista identiteettiä ja kulttuurista taustaa, kuten myös kotiseutualueensa ryhmää, kantajan sukualuetta. Saamelaisten pukimien käyttö metsäsaamelaisten parissa heidän kotiseutualueellaan on historiallisen aineiston valossa ikiaikaista, eikä perinne ole katkennut koskaan, vaikka perinne onkin kokenut välillä huonompiakin aikoja. Metsäsaamelaisen pukuperinteen kohdalla voidaan päinvastoin puhua voimistumisesta eli siitä, että kulttuuri on elpymässä, sekä pääsemässä irti siitä salailusta ja turhasta häpeilystä, mitä suomalaistamisyritys ja saamelaisen kulttuurin halveksunta viime vuosisatoina olivat saaneet aikaan.

Nyt katsahdamme pukuperinteen menneisyyteen.

Pukimien historiaa.

Varhaisimmat metsäsaamelaisten pukimia koskevat kirjalliset tiedot ovat 1600-luvulta, jolloin Kemin Lapin saamelaisten mainitaan pukeutuneen eläinten nahoista ja turkiksista valmistamiinsa nahkapukimiin, peskeihin ja turkkeihin. Peuran-, poron- ja hirvennahkaiset, sekä karhusta, saukosta ja majavasta ynnä muista turkiseläimistä valmistetut pukimet myös luonnollisesti ovat arktisen alueen kansan vanhimpia pukimia. 

Villa- ja kangastuotteet kuten villa- ja hamppulanka, sekä ulkomaalaiset värjätyt ja värjäämättömät ostokankaat kuitenkin yleistyvät kaupanteon ja vaihtotalouden vilkastuessa Lapissa jo 1600-luvulla. Tuolloin myös metsäsaamelaiset alkavat valmistaa villaisia pukimia, kuten rukkasia ja sukkia, jopa villakankaisia tunikoja, sekä ommella ostokankaasta itselleen pukuja, varsinaisten saamenpukujen esimuotoja. Uusien tuontimateriaalien vaikutus täkäläisessä pukuperinteessä ja pukimissa näkyy selvästi myös arkeologisessa löytöaineistossa, näin esimerkiksi Savukosken Mukkalan 1600-luvun saamelaiskalmistossa lampaanvillaisina hautatekstiileinä.

1700-luvulla Kemin Lapin metsäsaamelaiset käyttivät nahkaisten pukimien lisäksi yleisesti villakankaasta kudottuja asuja ja pukimia, vauraimmat myös hienompia ostokankaisia asuja. Niinpä maisteri ja Sodankylän kappalainen Barthold Ervast kertoo Sodankylän metsäsaamelaisten puvuista v. 1737 muun muassa: 

Mitä tulee kummankin sukupuolen päällimmäisiin vaatteisiin, ovat ne enimmäkseen kotioloihin sopiviksi laitettuja ja tietysti valmistettuja joko villakankaasta tai poronnahasta. Kotona perheen parissa naisväki käyttää halvemmasta, kotona kudotusta vaatteesta tehtyjä pukuja. Niissä eivät pusero ja hame ole erillisinä, vaan yhteen ommeltuina, jollaisia ovat olleet suomalaisillakin naisilla nuo jo harvemmin käytetyt hihalliset vyötäisten kohdalta kavennetut vartalonmukaiset mekot. Mutta rikkaammilla lappalaisilla on tapana hankkia vaimoilleen pitkä puku ulkomaisesta kankaasta, joko punaisesta tai sinisestä.

Ohessa oikealla Shefferuksen kuuluisan Lapponia -teoksen kuvitusta vuodelta 1674; kuvassa ylempänä saamelaismiehen ja -naisen kankaiset, alempana miehen ja naisen poronnahkaiset asut. Huomioi kankaiset umpinaiset puvut, paulavyö tupsuineen, kengät, poronnahkaiset säärystimet eli säpäkkeet, sekä lapsen komsio.

Kotikutoiset villapukimet yleistyvät 1700-luvulla ja edelleen 1800-luvulla metsäsaamelaisten siirtyessä lammastalouden piiriin lampaanomistajiksi. Kuituhamppua eli vaatehamppua aletaan viljellä entisen Kemin Lapin alueella. Myös pellava yleistyy Lapissa 1700-luvun loppua kohden. 1800-luvulle tullessa Lapissa kiertävien kauppiaiden tuotteet monipuolistuvat entisestään ja markkinoille tulee uusia kankaita. Sarkaiset ja verkaiset saamenpuvut ja pelkistetymmät arkipuvut saavat enemmän nykyistä muistuttavan asunsa. 

1800-luvun lopulla alkanut savotointi tuo Lappiin savottamiesten mukana uuden pukeutumisen mallin. Samoihin aikoihin sekatavarakauppojen vaatemyynti voimistuu. Kaikesta siitä huolimatta metsäsaamelaisten perinteinen vaateparsi säilyy poronhoidon ja metsästyksen pääasiallisena työ- ja arkiasusteena 1900-luvun alkupuoliskolle saakka. 

Nimimerkki "Pekka" kuvailee sodankyläläisten ja kittiläläisten reilun sadan vuoden takaista vaatepartta Sodankylän Pittiövaaran poroaidalla Raahen Sanomissa vuonna 1907:

Aitauksessa liikkuu miestä vanhempaa ja nuorempaa. Melkein kaikilla on paulakengät, jotka ovat pieksunmallia, mutta lyhyillä varsilla. Housunlahkeet ovat kengänvarsien päällä ja nilkan ympäri ovat ne punakeltaisilla tupsupauloilla sidotut. Näkyy täällä muutamilla olevan päässään punaisia neljäntuulen tyynylakkeja. Komeana liikkuu kittiläläinenkin kankaasta tehdyssä umpitakissaan [saamenpuku] leveä nahkainen vyö ympärillä ja kangasraji (sieppura) hartioilla. Hänkin on täältä asti tullut porojaan etsimään. Peskiä (poronnahkaista pitkää takkia) ei näytä kenelläkään olevan, sillä vähemmälläkin vaatetuksella tarkenee. (Lähde: Raahen Sanomat 9.2.1907 No 12).

Alkanut vuosisata tulee kuitenkin ravistelemaan metsäsaamelaisten pukuperinnettä. Syttyy talvisota vuonna 1939, koko Itä-Lappi liekehtii. Lappi kokee lisää tuhoa jatkosodassa ja lopulta liki täydellisen hävityksen lapinsodassa syksyllä 1944, jolloin saksalaiset polttavat lähes jokaisen vetäytymistielleen sattuvan kylän. Noina vuosina paljon metsäsaamelaisten perinteisiä pukimia menetetään. On kuitenkin lohtu, että kameran kanssa Lapissa kulkeneet turistit ja tutkijat olivat taltioineet entisen Kemin Lapin metsäsaamelaisten vanhaa pukuperinnettä runsaasti ennen talvisotaa. 

Sotien jälkeen metsäsaamelaisten pukuperinne elpyy hetken tekijöidensä käsissä, mutta heikkenee sitten uudelleen tehdastekoisten materiaalien vyöryessä markkinoille. Poromiesten ja metsämiesten työasuste muuttuu. Saamenpuvut ja niiden pelkistetymmät arkimallit väistyvät käytöstä 1960- ja 1970-luvulla moottorikelkan tulon ja uusien teollisesti valmistettujen työvaatteiden tieltä. Oli koittanut se ajanjakso, jolloin metsäsaamelainen pukuperinne siirtyi "aitanperälle" syrjään. 

Mustavalkokuvassa yllä kittiläläisiä poromiehiä poroerotuksessa vuonna 1950 (kuva: Museoviraston kuvakokoelmat, Matti Poutvaara, 31.3.1950).

Alla värikuvassa vanha ja uusi kohtaavat pukuperinteen murrosvaiheessa Savukosken Kuoskun Petäjäaavan poroaidalla 1960-luvulla (kuva: Olavi Kuoskun kotialbumi). Valokuvan keskiössä olevan miehen saamenpuku eli lapintakki edustaa tyypillistä entisen Kemin Lapin alueen itäistä mallia. Myöhemmin juhlapuvuissa on tehty eroa arkipukuun lyhentämällä puvun helmaa ja leventämällä puvun verkanauhakoristeita.

Metsäsaamelainen pukuperinne kokee kuitenkin paluun uusien asenteiden myötä 1990-luvulla, kun saamelaiskulttuuriin liitetty turha häpeä ja piilottelu hälvenevät. Perinteiset pukimet kaivetaan esiin aittojen periltä, käsityöpajoja perustetaan ja vanhojen pukimien pohjalta aletaan piirtää uusia kaavoja. Oman kulttuurin arvostus ja metsäsaamelaisten identiteetti voimistuvat entisestään 2000-luvulla, kun metsäsaamelaiset alkavat järjestäytyä. Yhä nuoremmat metsäsaamelaiset alkavat opiskella esivanhempiensa perinteisten asujen ja pukimien tekoa. Tietoa perinteisistä pukumalleista kerätään lisää ja uusia juhlamalleja ja kevyempiä kesämalleja suunnitellaan vanhojen pukujen pohjalta.

Pukimien katkeamaton käyttö.

Suomen metsäsaamelaiset ovat käyttäneet kulttuuriinsa kuuluvia perinteisiä saamelaisia asuja ja pukimia tiettävästi aina, aivan kuten kirjalliset todistuskappaleet osoittavat, eikä perinne ole katkennut koskaan. 

Esimerkiksi sallalaisten eli entisten kuolajärveläisten saamelaista pukuperinnettä voidaan seurata kirjallisten tietojen valossa 1700-luvulta tähän päivään. Kuusamon apulaispappi Elias Lagus kirjoittaa nimittäin Kuusamon kuvauksessa vuonna 1770 kuolajärveläisten ja kuusamolaisten pukeutumisesta: 

Talvella pitävät muutamat sekä koristuksena että lämpimän vuoksi lapinpeskejä ("Lappmyddar"), eli siniseksi värjätyllä saralla päällystettyjä ja majavannahalla reunustettuja turkiksia. - -. Kenkinä käytetään kaikkialla pieksuja, osittain myös karvakenkiä talvisin.

Jyränkö -lehden palstoilla kirjoitetaan Kuolajärven porotaloudesta sekä perinteisten poronnahkaisten saamelaisten pukimien valmistamisesta ja käytöstä taas vuonna 1890:

Poroissa, peuroissa on Kuolajärven rikkaus. Niitä on useimmilla taloilla monet sadat. Pienemmillä sata ja pari ja siitä alle. Siitä saa hän ruokansa, nahkatarpeensa, vuoteensa, liimansa, vaatteensa (säpäkkeet, kunturat, kallokkaat, kinttaat l. rukkaset), juhtansa (joilla ostovarat ja joskus heiniäkin viedään). (1

Kuvassa oikealla kuolajärveläisiä poroineen Alapeterin talon pihassa luovutetussa Sallassa v. 1916.

Saamelaispukimien käyttöä ja pukuperinteen katkeamattomuutta entisen Kemin Lapin alueella todentavat myös 1800- ja 1900-luvun perunkirjat, joiden pesäluetteloihin lueteltiin entisaikaan vainajan koko omaisuus, niin myös metsäsaamelaisen vaateparseelit, koipikintaita, saamenpukuja, raanuja ja nutukkaita myöten. 

Esimerkiksi metsäsaamelaisen Aatami (Adam) Satta l. Tepsan (1792 - 1859) perunkirjoituksen pesäluettelossa mainitaan peski ("muddar") ja karvakengät ("lappskor"), äitinsä puolelta metsäsaamelaisen Iisakki Torvinen l. Vuojärven (1804 - 1864) luettelossa taas "sarka umpitakki" eli saamenpuku, "pari kallokkaita", "koivikkaat", sekä pukimien lisäksi nahkatarpeita "12 poron kalloa" (poron kallonahkaa), sekä "3 1/2 kunturata poron koipia". Ohessa osasuurennos Iisakki Torvinen l. Vuojärven pesäluettelosta v. 1864.

Äitinsä puolelta metsäsaamelaisen Juho (Johan) Marttiini l. Aikioniemen (1816 - 1882) perunkirjan pesäluettelossa tavataan "umpitakki" (saamenpuku) ja "karvasaappaat", äitinsä ja osin isänsäkin kautta metsäsaamelaisen Erkki Torvinen l. Putaan (1817 - 1865) luettelossa taas "sepäkkäät" (säpäkkeet), "peski", "sieppuri", "wanha susi turkki", sekä "2 kunturia poron koipia ja 4 poron kallonahkaa". Metsäsaamelaisen Briita Nilivaara os. Rauduksen (1782 - 1865) pesäluettelossa mainitaan "neljä paria karvakenkiä", äitinsä puolelta metsäsaamelaisen Johan Rauduksen (1802 - 1867) luettelossa taas "koipihousut", "koipikintaat", "karvakengät" ja "kallokkaat". Metsäsaamelaisen Mikkel Ojanperä l. Mäkelän (1844 - 1873) luettelossa "umpitakki", "nutukkaat", "säpäkkäät", "koivikkaat", "kallokkaat", "nauvakkaat" ja "4 kunturaa koipia ja 6 kalloa", kun taas äitinsä puolelta metsäsaamelaisen Juho Tervaniemi l. Rautiolan (1806 - 1881) luettelossa "peski", "2 paria koipihousuja", "nahkatakki", "nahkahousut" eli sisnatakki ja sisnahousut. Äitinsä puolelta metsäsaamelaisen Juho Aapo Huutolan (? - 1886) luettelossa mainitaan taas "koipikengät", "paljas peski" ja "pari nutukkaita pauloineen".

Yksittäisiä peskejä, koipikenkiä ja koivikkaita, tai ainakin niiden valmistamiseen tarvittavia koipikunturoita ja kallonahkoja mainitaan liki jokaisen metsäsaamelaisen perunkirjoissa 1800-luvulla.

Vaateparsista tarkemmin.

Seuraavaksi syvennytään metsäsaamelaisen pukuperinteen keskeisimpiin vaateparsiin, niiden valmistukseen, käyttöön ja historiaan. Pukimet ovat omissa kategorioissa, ensiksi ulkovaatteet, kuten peskit, saamenpuku, housut ja säärystimet, sitten kengät, lakit ja käsineet. Pukimien nykyiset suomenkieliset kutsumanimet on kursivoitu. Keminsaamenkieliset nimet esitetään taas suluissa lihavoituna, murteelliset erot huomioituna niin, että suluissa mainitaan ensin läntiset (Kittilä, Sodankylä), sitten itäiset (Kuolajärvi, Savukoski, Sompio?) nimitykset. Saamenkieliset nimitykset ovat peräisin kielen kirjoitetusta jäämistöstä, osin rekonstruoitu entisen Kemin Lapin alueen saamelaisperäisen paikannimistön ja murresanojen, sekä sukulaiskielten ja tunnetun äännekehityksen pohjalta. Nimet on kirjoitettu niin kuin ne lausutaan suomen kielessä, kuitenkin sillä erotuksella, että kirjain b lausutaan kuin suomen p. Kirjain š on niin kutsuttu "suhu-s".

Peskit.

Eläinten nahasta valmistetut pukimet ovat luonnollisesti metsäsaamelaisten vanhimpia pukimia. Tunnusomaisimpia niistä ovat peskit (peska, kulunut mutte l. muätte), poronnahasta valmistetut pitkät lapinmekot eli umpinaiset ulkotakit. Lämpimyytensä vuoksi peskit olivatkin korvaamattomia pukimia arktisen luonnon keskellä. Peskiä pidettiin ennen tavallisesti matkoilla ja metsästäessä.

Peski valmistettiin entisen Kemin Lapin alueella tavallisesti vasan tai vuonnelon nahasta. Miesten peskissä parhaana värinä pidettiin mustaa tai tummanharmaata nahkaa, naisten peskeissä taas valkoista. Peskissä saumat olivat tereettömät ja tulivat sisäpuolelle. Paremmissa peskeissä olivat myös verka- tai sarkaliuskat saumoissa, kauluksessa ja hihansuissa punaisesta tai sinisestä verasta. Tavallisesti kauluksesta riippui myös kaksi tupsupäistä nahkanyöriä. Entisyydessä peskin hihansuita ja liepeitä saatettiin koristaa myös kiiltävillä majavannahka- tai saukonnahkareunoilla.

Peskiin ynnä muihin alueen perinteisiin "lapintamineisiin" pukeutunut karhunpyytäjä kuljettaa kaatamaansa karhua porolla nylkypaikalle Kuolajärvellä eli Sallassa 1900-luvun alkupuolella. Huomioi myös miehen neliskolkka eli neljäntuulenlakki, koivikkaat eli koipikintaat, sekä karvakengät pauloineen.

(Kuva: Museovirasto, kuvaaja tuntematon).

Peskejä oli karvanlaadun mukaan erilaisia. Purkapeski eli kokopurkapeski (purkepeska) oli lyhytkarvainen peski, joka tehtiin syksyllä tai alkutalvella teurastetun poron nahasta, jolloin poron karva oli ollut lyhimmillään. Komea purkapeski oli juhlallinen vaateparsi, jota pidettiin myös matkoilla. Pöykkyri eli pöykkyripeski oli sitä vastoin karkea pitkäkarvainen peski, joka valmistettiin paksukarvaisesta nahasta. Niitä käytettiin yleensä kotioloissa ja metsästäessä. Vanhaa karvattomaksi kulunutta paltsapeskiä eli paltsarajaa (pältšä l. pältšäpeska) saatettiin käyttää vielä sulan maan aikana viileällä, sadesäällä, sekä kalastaessa. Paltsapeskiä voitiin voidella myös vettä hylkivällä kalanrasvalla, jotta se kelpasi hyvin sadetakiksi. (2

Kemin Lapista kerrotaan 1630-luvulla, että metsäsaamelaiset pitivät metsästäessään lyhyttä, vyötettyä peskiä. Sen sijaan vyöttämätön peski oli mukavampi kävellessä, hiihtäessä ja pororaidolla kulkiessa. Samalta vuosisadalta Kemin Lapista on myös tietoa, että talvella nukkumaan ruvetessa metsäsaamelaisella oli tapana vetää peski nurin ja panna se yöksi ulos hangelle – arvatenkin luteiden ja täiden tuhoksi – kunnes aamulla tuli alasti ulos pukemaan sen yllensä.

Peski Kittilän Lapista, päänsuu punaisella ja keltaisella veralla koristettu, 1800-luku (Kuva: T. I. Itkonen, 1948).

Saamenpuku.

Saamelaisen pukuperinteen tunnetuin vaateparsi on saamenpuku, lapintakki eli umpitakki (käpte l. käkte l. määttsuk), kaftaanimainen edestä umpinainen puku, joka on koristeltu erivärisin verkakoristeliuskoin selkä- ja olkasaumoista, tavallisesti myös hihansuista ja helmasta. Saamenpuku noudattaa vanhaa, yksinkertaista kaftaanimaista vaatepartta, joka on yhteinen monille kulttuureille. Menneisyydessä saamenpuku oli kansanpuku, jota saamelaiset pitivät myös arkivaatteena kotioloissa, metsällä ja poronhoidossa. Nykyisin sitä käytetään pääasiallisesti juhlapukuna.

Suomen metsäsaamelaisten saamenpuku on ommeltu tavallisesti sinisestä, mustasta tai harmaasta verasta tai sarasta, nykyään myös tekokuitukankaasta ja sametista. Materiaali riippuu luonnollisesti myös siitä, onko kyseessä juhlapuku vai siitä pelkistetympi arkipuku. Naisen puku on kaulukseton, miehen taas kauluksellinen. Päänsuun etuhalkio pidetään kiinni hakasella tai jopa napilla. 

Metsäsaamelaisten puku edustaa muiden saamelaisryhmien tapaan kantajansa saamelaista identiteettiä ja kulttuurista taustaa, sekä samalla kantajan sukua ja kotialuetta, sillä puvut ovat alueittain ja suvuittain erilaisia. Niinpä Kittilästä tunnetaan ainakin neljä erilaista pukua, nimittäin Kiistalan, Kelontekemän, Kuivasalmen ja Siitosen puvut. Sallasta (ent. Kuolajärvi) tunnetaan sieltäkin ainakin kaksi eri pukua, nimittäin Saija-Mukkalan puku (ilmeisesti Saija eli Saijets -suvun puku), sekä Miulus -suvun puku. Pukuja Sallassa on todennäköisesti enemmänkin, sillä kaikkia tunnettuja vanhoja pukuja ei olla ehditty vielä paremmin tutkimaan.

Kittilän Siitosen suvun vanhoja pukuja, vas. Pekka Siitosen puku 1930-luvulta, oik. Frans Siitosen puku v. 1878.

Metsäsaamelaisilla puvuilla on toisaalta myös muutamia yhteisiä, metsäsaamelaisille tunnusomaisia piirteitä, nimittäin puvun pitkä hulpa eli helma (ulba), koristeveran runsas sahalaitaleikkaus (njunnesurrii l. päänek), sekä joissakin puvuissa etuhalkion edessä oleva kilpi, kilpiläppä eli iltti (kolba l. ooltas). Vanhojen pukujen erityisen pitkä helma selittyy sillä, että se oli käytännöllinen ulkona pakkasen ja lumen keskellä. Sittemmin saamenpuvun pitkää helmaa on lyhennetty kaikkialla saamelaisalueella, kun pukuja on ryhdytty käyttämään enemmän juhlapukuna.

Perinteisesti pukuja on siis kahdenlaisia, arkipukuja ja juhlapukuja. Arkipukuja käytettiin kotioloissa ulkotöissä, hiihtäessä, metsästäessä ja poronhoidossa, ennen muinoin myös peuranpyynnissä. Ne olivat verkakoristeiltaan pelkistetympiä. Arkipuvussa vyön yläpuolella oli useimmiten myös pussimainen osa, jonka metsämies saattoi sitoa puohteelle niin, että pussissa saattoi säilyttää mukana tupakkaneuvoja, sekä eväitä. Juhlapuku oli arkipukua siistimpi, runsaammin koristeltu, leveänauhaisempi ja nykyään arkipuvusta paremmin erottuakseen myös helmastaan lyhyempi.

Sitten historiaan. 

1600-luvulla metsäsaamelaisten saamenpuku oli usein verkaa tai valkeata sarkaa, naisilla suhteellisesti pitempi kuin miehillä. Rikkaimmat komeilivat markkina-aikana verkapuvussa, joka oli väriltään punainen, sininen, ruskea tai vihreä. 1700-luvulla metsäsaamelaisten arkipuvut olivat sarkaa, varakkaammilla parempaa kangasta, kuten verkaa. Päänsuun kaulus oli kirjottu 2 - 3 sormen leveydeltä molemmin puolin tina- tai hopealangalla. Naisten puku oli sininen tai punainen ja siihen kuului usein rintakoriste, jossa nähtiin erilaisia kultaisia ja kullattuja messinkirenkaita, hopeisia lehdyköitä, sekä onttoja hopeapallosia tai kulkusia, jotka helisivät kauniisti kävellessä. 1800-luvulla metsäsaamelaisten puvut olivat yleensä sarasta tai verasta. Verkakoristeiden värit olivat tavallisesti keltapunainen, keltapunasininen tai keltapunavihreä.

Saamenpuku eli lapintakki Länsi-Lapista, kuvassa selkäpuoli, puvun valmistusvuosi 1898 (Kuva: T. I. Itkonen, Suomen Lappalaiset I, 1948, s. 144).

Saamenpukuja käytettiin entisen Kemin Lapin alueella yleisesti vielä 1900-luvun alussa. Puvut olivat tuttu näky varsinkin poronhoidossa, johon ne käytännöllisinä pukimina myös soveltuivat paremmin kuin hyvin. Pukua käytettiin yleisesti myös ajomatkoilla, suojasihan pitkä puku hyvin ahkioon pöllyävältä lumelta. Pukuja käytettiin tietysti myös juhlatilaisuuksissa, sekä "kirkottelureissuilla", kun poikettiin käymään pyhäkirkossa tai muuten vain asioilla kirkonkylällä. Esimerkiksi vanha polvi Sallassa muistelee pukujen olleen yleinen näky varsinkin talvisin kirkonkylällä ennen sotaa 1930-luvulla.

Sotien jälkeen puvun käyttö kuitenkin väheni ja jäi lopulta kokonaan pois 1960-luvulla. Osasyyllisiä puvun väistymiseen olivat voimistunut vaateteollisuus, moottorikelkkailuun paremmin soveltuneet kelkkahaalarit, sekä omia saamelaisia ("lappalaisia") juuriaan kohtaan syntynyt häpeä, joka johtui valtakulttuurin silloisesta asennoitumisesta saamelaiskulttuuria kohtaan. Onneksi asenteet ovat niistä ajoista jo paljon muuttuneet.

Kuvassa vasemmalla sallalainen poromies ja runoilija V. A. Koskenniemi luovutetun Sallan kirkonkylällä v. 1937. Kyseessä on metsäsaamelaisen Miulus -suvun puku (Kuva: Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, kuvannut Peltoniemi, Uuno).

Sittemmin viime vuosina ja vuosikymmeninä metsäsaamelaisen saamenpuvun asema on kohentunut huomattavasti ihmisten kiinnostuessa yhä laajemmin kotiseutunsa vanhasta pukuperinteestä ja sukujensa vanhoista puvuista. Käsityöperinne on sekin virkistynyt ja kulttuuriin kuuluvia pukuja on ryhdytty jälleen tekemään. Saamenpukuja myös sovitellaan ja päivitetään nykypäivään vanhojen mallien pohjalta, kuitenkin suvun puvun ominaispiirteitä kunnioittaen. 

Kuvassa oikealla Savukosken kuoskulainen vanhaisäntä Juho Marjala (1880 - 1954) lähdössä metsästysreissulle, saamenpuku eli lapintakki puohteella, pyssy selässä, suopunki olalla (Kuva: Tyyne Martikainen).

_________

Omakieliseltä nimeltään saamenpuku on länsisaamelaisissa kielissä (saL) gáppte, (saP) gákti (< skand. kofta 'neuletakki, kansanpuvun takki'), itäsaamelaisissa kielissä (saI) mááccuh, (saK) määccaǩ, (saKil) mäccak. Metsäsaamelaisten käyttämistä saamenkielisistä nimityksistä ei ole säilynyt kirjallisia tietoja, mutta kylläkin muuta aineistoa. Kemin Lapin itäisissä osissa Kuolajärvellä eli Sallassa ja luultavasti myös Keminkylässä eli Savukoskella pukua tiedetään näet paikannimistön perusteella nimitetyn itäsaamelaisittain nimellä määccuk [määttsuk]. (3 Tunnetun äännekehityksen ja kielisukulaisuuden valossa keminsaamen läntisissä murteissa (kuten Kittilässä) on pukua on kutsuttu taas todennäköisesti nimellä käpte tai käkte.

Saamenpuku Länsi-Lapista, sama kuin aiemmin värikuvassa, valmistusvuosi 1898 (Kuva: T. I. Itkonen, 1948).

Hartiavaatteet.

Metsäsaamelaiset tunsivat jo entisyydessä, viimeistään 1800-luvulta lähtien, myös hartiavaatteen eli hartiansuojuksen, karhuntaljasta valmistetun sieppurin, sekä kankaasta valmistetun luuhkan. 

Karhuntaljasta leikattu sieppuri eli sieppura (tšeäburas l. tšebenäyti) oli yksinkertainen lämmin kaulusvaate sekä hartiasuojus. Se oli ollut varsin näyttävä vaateparsi. Niinpä Samuli Paulaharju kertoo: "Karhuntaljasta vanhat lappalaiset ja entiset suuräijät tekivät hartioilleen leveän irtokauluksen, sieppurin. Se oli komea ja näkyisä aikamiehen parseeli, se lämmitti hyvin ja antoi mahtia" (Sompio, 1939). Myöhemmin 1900-luvun alussa sieppuri jäi pois käytöstä, korvautuen kankaasta valmistetulla luuhkalla.

Sarasta tai verasta valmistettu ja verkanauhoin koristeltu yleensä hupullinen hartiavaate luuhka eli lukka (lukka) tunnettiin sekin entisen Kemin Lapin alueella todennäköisesti jo 1800-luvulla. Luuhka lienee kulkeutunut Suomen Lappiin Ruijan suunnalta, johon se oli kulkeutunut kauppareittejä pitkin Euroopasta, jossa se oli yleinen vaate keskiajalla. Luuhka oli Lapin oloissa erittäin käytännöllinen pukine; se suojasi hyvin lumelta ja pyryltä. Niinpä sitä käytettiin entisaikaan varsinkin hiihtäessä tai ajaessa.

Luuhka valmistetaan tavallisesti tummansinisestä tai mustasta verasta, joskus sarastakin (näin varsinkin entisaikaan). Koristeverat ovat tavallisesti punakeltavihreät.

Kuvassa oikealla luuhka savukoskelaisen poromiehen yllä (Kuva: Komea Koillis-Suomi, Matti Poutvaara, 1951).

Luuhkaa kutsuttiin paikoin, kuten Pelkosenniemellä ja Sodankylässä, entisaikaan sitäkin sieppuraksi, johtuen varmaankin syystä, että luuhka oli korvannut aiemman sieppurin käytön. Tämän takia onkin hieman epäselvää, kumpi vaate äitinsä puolelta metsäsaamelaisen Erkki Torvinen l. Putaan (1817 - 1865) perunkirjan pesäluettelossa v. 1865 mainittu "sieppuri" oikeastaan oli? Ehkä karhuntaljainen sieppuri, sillä sitä tuo nimitys myös alun perin tarkoitti.

Vanhan mallin mukaan valmistettu luuhka (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, 2013).

Housut.

Entisaikaan metsäsaamelaisen housut eli puksut (puusak l. puus, yks. puksa-) olivat joko kotikutoista sarkaa, tai poronnahasta, kuten parkitusta eli parkkivedessä käsitellystä, muokatusta ja pehmitetystä parkkinahasta eli sisnasta (šišne) ja koipinahasta (kaamas l. kaamus) valmistettuja.

Poronnahkaiset koipihousut eli toiselta nimeltään säpäkehousut (kaamaspuusak l. kaamuspuus) olivat lämpimät parseelit, joita pidettiin etenkin talvella. Koipihousujen yläosa valmistettiin yhden raavaan poron nahasta, leikkaamalla se kahdesta tai kolmesta kappaleesta sisnanahkaa. Lahkeet ommeltiin taas poronnahkasäärystimien tavoin koipinahkasuikaleista. Lahkeiden alkuun ja suuosaan ommeltiin koristeverka. Koipihousut olivat kestävää tekoa ja niillä tarkeni kovemmillakin pakkasilla.

Kuvassa oikealla vanhan mallin mukaisesti valmistetut koristeverkaiset koipihousut eli säpäkehousut Savukoskelta, valmistanut Eija Ylilokka (Kuva: Niliaitta Metsälapissa -hanke opaskirjanen, 2013).

Koipihousuja kevyemmät sisnahousut eli nahkahousut (šišnepuusak l. šišnepuus) olivat joka kelin housut, joita saattoi pitää hyvin kesälläkin. Sisnahousut valmistettiin kokonaan sisnanahasta, toki saumat koristeltiin tavallisesti koristeveralla, kuten punaveralla. Sisnahousut olivat kestävät ja ne myös hengittivät ja pitivät melko hyvin vettä.

Käytännölliset ja lämpimät poronnahkaiset housut ovat pitäneet puolensa käyttöhousuina nykypäivään saakka. Koipi- ja sisnahousuja valmistetaan edelleen käsityöpiireissä.

Säärystimet.

Metsäsaamelaiseen pukuperinteeseen kuuluvat myös poronnahkaiset säärisuojat eli säärystimet, niin kutsutut koipisukat eli säpäkkeet ja sisnakkaat, jotka puettiin housunlahkeiden päälle.

Perinteiset kalsukkaat, säpäkkeet eli säpikkäät (käälsuk) valmistetaan mieluiten tummasta, lyhytkarvaisesta eli purkakarvaisesta urosporon (härän tai hirvaan) koivesta. Niiden valmistukseen tarvitaan tavallisesti kolme kunturaa eli 12 koipinahkaa. Nahan pitää olla hyvin pehmitetty ennen valmistusta.

Poronnahkaiset sisnakat eli sihnakat (šišneek) valmistetaan taas käsitellystä ja karvattomaksi muokatusta sisnanahasta. Kevyempiä sisnakkaita pidettiin varsinkin kesäaikana ja arkisäärystiminä.

Säpäkkeitä on niitäkin kahdenlaisia, korusäpäkkeitä ja työsäpäkkeitä. Korusäpäkkeet ovat verkakoristeiset, värien ollessa keltapunainen vihreällä, joskus myös sinisellä pohjalla. Lahkeensuiden verkakaista on tavallisesti punaisesta tai sinisestä verasta, entisyydessä myös harmaasta sarasta tai vasan sisnanahasta. Työsäpäkkeet ovat koristeettomat. 

Ylemmässä kuvassa Aukusti Aikioniemen (1904 - 1965) valmistamat korusäpäkkeet, valmistusvuosi 1940 (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -hanke opaskirjanen, 2013).

Värikuvassa vanhan mallin mukaan valmistetut uudet korusäpäkkeet (Kuva: Niliaitta Metsälapissa -opaskirjanen, 2013).

Kengät.

Kenkien (kaammuk, yks. kaammu) teko kuului perinteisesti naisten käsitöihin, vaikka sittemmin, viimeistään 1800-luvulta lähtien, niitä ovat valmistaneet entisen Kemin Lapin alueella yleisesti myös miehet. Metsäsaamelaiset ovat valmistaneet kenkänsä perinteisesti poronnahasta, sekä aiemmin peurannahasta ja hirvennahasta. Parkkinahkaisia vuotakenkiä valmistettiin myös lehmännahasta. 

Poronnahasta valmistettuja perinteisiä karvakenkiä on entisen Kemin Lapin alueen metsäsaamelaisilla malliltaan ainakin kolmenlaisia: nutukkaita, kallokkaita ja paulakenkiä (kesäkenkiä). Nutukas oli kengistä "näköisämpi" (kauniimpi), varsinkin lauhemman sään jalkine, kallokas taas paremmin työjalkine ja jalkine hiihtäessä. Vuotakenkiä eli paulakenkiä pidettiin kesäkenkinä, sekä lauhemmilla talvisäillä.

Kippuranokkaiset nutukkaat eli koipikengät (nuttuk l. koottek?) tehdään poron koipinahasta. Aikuisten kenkiin tarvitaan yleensä puolitoista, joskus kaksikin kunturaa koipia, lasten kenkiin kuntura eli neljä poronkoipea. Poromiesten kieltä ja termistöä keränneelle Erkki Tiesmaalle kerrottiin Savukoskella 1930-luvulla: "kaheksasta koivesta nutukas tehään; neljästä palasenki halvemmat". Koivista leikataan kahdeksan osaa, joista kenkä neulotaan. Posiolla kerrottiin kengän valmistuksesta Tiesmaalle: "nutukas tehhään terheellä ja siinä on pohja ja kauto erikseen". Koipikengän varsi karvotaan veitsenterällä paulankäärimän kohdalta karvattomaksi.

Yllä värikuvassa taitavan tekijän käsissä valmistuneet perinteisen mallin mukaiset koipikengät eli karvakengät Kemin-Sompion alueelta (Kuva: Niliaitta Metsälapissa -opaskirjanen, 2013).

Toisinaan nutukkaita kutsutaan myös siepakoiksi (siepakat). Paikoin siepakoilla tarkoitetaan kuitenkin erilaista kenkää, kuten mm. Kittilässä ja Sodankylässä, jossa sen on sanottu olleen 'poronkoipijalkine, joka neulotaan tereettä, minkä jälkeen se käännetään'. Posiolla kerrottiin taas Tiesmaalle: "siepakassa pannaan kallopuoli alle ja koipi kauoksi ja sitten kuuvitettaan".

Toisinaan valkeita nutukkaita eli koipikenkiä kutsutaan myös vilkkimiksi, kun taas toisinaan vilkkimillä tarkoitetaan myös vaaleita vuotakenkiä. Kuvassa Seija Ollilan valmistamat kauniit valkeanharmaat karvakengät (Kuva: Niliaitta Metsälapissa -opaskirjanen, 2013).

Kallokkaat eli kallokaskengät (källuk l. källukaammuk) tehdään taas poron kallosta eli päänahasta (källu), aikuisen kallokkaat härän tai hirvaan, lapsen myös vaatimen päänahasta. Kittilässä kerrottiinkin Tiesmaalle 1930-luvulla: "kallokhat tehhään isoitten häritten päistä". Kallokas on nutukasta karkeatekoisempi ja litteäkärkisempi. Ne olivat karkeatekoisina ennen muuta työkäyttöön valmistetut jalkineet. Niinpä Sodankylässä kuvailtiin Tiesmaalle: "kallokas on suurevan näkönen; ei niin kaunis ku siepakka". Suuremmat kallokkaat voitiin kovilla pakkasilla pukea myös nutukkaan tai siepakan päälle. Kallokas oli muutenkin nutukasta ja siepakkaa lämpimämpi, koska sen nahka ja karva oli paksumpaa.

Edelliset ovat siis varsinkin pakkasilla pidettyjä jalkineita. Itse kesäkengät olivat sen sijaan parkitusta ja muokatusta nahasta, kuten poronnahasta tai lehmännahasta valmistettuja kippurakärkisiä vuotakenkiä, siis niin kutsuttuja paulakenkiä eli vilkkimiä (ks. saamenpuku -kappaleen kuva sallalaisesta poromiehestä v. 1937: miehellä on jalassaan paulakengät). Ne sidottiin samalla lailla jalkaan paulalla tiukasti nilkasta.

Kuvassa miehen paulakengät, valmistanut savukoskelainen Aukusti Kuosku (1919 - 2003), huomaa kuviointi kengän iltissä eli kaudossa (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, 2013).

Kuvassa Savukosken Kuoskun tunnetut karvakengäntekijät "Eenokki" Kuosku (1885 - 1982) ja isänsä "Essa" Kenttämaa e. Kuosku (1853 - 1948) ahmannahkaa tutkimassa huhtikuussa 1944. Essa oli ollut kylän varsinainen karvakenkien tekijä, joka teki kenkiä kotitarpeiden lisäksi naapuritalouksiin.

Karvakenkienteon jo nuorena oppineen Essan pojan Eenokin mukaan Savukosken Kuoskussa oli ollut vanhastaan tapana, että lapsi sai omat kengät vasta, kun osasi ne itse itselleen valmistaa. Näin tärkeä taito siirtyi lapsille jo nuorena, niin sanotusti "kantapään kautta". 

Huomaa miesten karvakengät, Eenokin yksiväriset kuviottomat ja Essan pitkittäisraidoilla koristellut arkipaulat kengissä (Kuva: Sa-kuvat, kuva 148412).

Kengät sidottiin jalkaan perinteisesti pauloilla, nilkasta niin sitoen, ettei myöskään lumi päässyt kenkään. Loppasiltaan eli pauloittamatta kenkiä pidettiin ainoastaan kotona, harvoin silloinkaan. Sukan asemasta kengässä käytettiin entisaikaan pehmitettyä kenkäheinää, saraheinää. 

_________

Karvakengät ja vuotakengät on neulottu perinteisesti poron jänteistä punotulla suonilangalla (suonna), nykyisin yleensä nailonlangalla. Punottua suonilankaa käytettiin metsäsaamelaisten keskuudessa vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla, paikoin vielä senkin jälkeen, 1900-luvun alussa. Tätä todentavat myös vanhat perunkirjat, sillä esimerkiksi äitinsä puolelta metsäsaamelaisen Erik Könkään (1840 - 1885) perunkirjan pesäluettelossa mainitaan koipikunturoiden ja kallojen (päänahkojen) lisäksi "poron suonia seitsemästä kunturasta".

Paulat.

Metsäsaamelaiset ovat perinteisesti käyttäneet pauloja (vuottak l. vuottuuk, yks. vuotta) sitomaan kenkiään, mekkojaan ja takkejaan. Saamelaiset ovat omaksuneet paulojen kudonnan naapurikansoilta jo varhain muinaisuudessa, Kemin Lapin tapauksessa kait lähinnä muinaissuomalaisilta. Paulojen käytön Kemin Lapissa kenkien sitomisessa mainitsee jo Sodankylän kappalainen Barthold Ervast vuonna 1737, jolloin hän kertoo lyhyesti: kengät, joiden varret ylettyvät ylitse kantapään puolisääreen, sidotaan jalkaan pitkällä paulalla. Pauloilla on siis niilläkin ikiaikaiset perinteensä entisen Kemin Lapin alueella.

Paulanvalmistustekniikat ovat kehittyneet nekin vuosisatojen saatossa. 1600-luvulla metsäsaamelaiset tunsivat arkeologisen aineiston valossa kaksi paulanvalmistustekniikkaa: paulan kutominen käsin niin kutsutulla sormisilmukkatekniikalla, sekä kudonta varhaisella tiuhdalla. 

Kuvassa Savukosken Mukkalan kalmistosta löytyneet hirvennahkaisen karvakengän ja sormisilmukkatekniikalla villalangasta kudotun paulan jäänteet 1600-luvulta (Kuva: Globalization and tradition in Forest Sámi commemoration rituals, s. 182).

Sormisilmukkatekniikkaa kehittyneempi tiuhdalla (njuškom?) kudonta tunnettiin siis sekin Kemin Lapissa arkeologisten löydösten valossa jo 1600-luvulla. Sompion Juikentän arkeologisissa kaivauksissa on nimittäin löydetty luusta tehtyjä varhaisia tiuhtoja, joilla on voitu valmistaa jo monivärisiä kuviollisia pauloja. Kyseinen tekniikka oli omattu vasta vähän aikaisemmin nähtävästi suomalaisilta (vrt. suomalaisten pirtanauhat).

Tekstiililöytöjen valossa saamelaisten paulat olivat vielä 1600-luvulla kapeita, yleensä vain reilun sormenlevyisiä, muistuttaen siten enemmän suomalaista pirtanauhaa. Vuosisatojen mittaan paulat levenivät kahden, jopa kolmen sormen levyisiksi. Myös paulojen kuvioinnit kehittyivät. 1900-luvun alkupuolen metsäsaamelaiset paulat ovat usein punakeltaisia, joskus keltavihreitä. Kolmivärisiä, jopa neljävärisiä pauloja on säilynyt niitäkin muutamia viime vuosisadan alkupuolelta. 

Kuvassa pauloja Kittilästä ja Inarista v. 1947: vasemmalla nuolen alla Elli Laakson tekemä paula, värit ruskeanharmaapunasininen, oikealla nuolen alla Elsa Kellinsalmen tekemä paula, värit punavalkovihreäsininen (Kuva: Museovirasto, kuvakokoelmat, valokuvaaja Eino Nikkilä).

Arkipaulat olivat juhlapaulaan nähden usein yksivärisiä tai ainoastaan pitkittäisraidoilla koristetut. Myös Mukkalan kalmiston muinaiset paulat ovat yksivärisiä ja kuviottomia. Sellaisia ovat käyttäneet entisyydessä myös koltansaamelaiset. Yksiväriset kuviottomat paulat olivat tunnettuja entisen Kemin Lapin alueella vielä 1900-luvulla, sillä kun katsomme kuoskulaisten karvakengäntekijöiden kuvaa, huomaa, että Eenokki Kuoskun kengänpaula on kuvioton ja yksivärinen. Vanhoja kuviottomia yksivärisiä arkipauloja tiedetään käytetyn myös Sallan Saijan kylässä.

Karvakengät komeine keminkylänpauloineen (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, 2013).

Päähineet.

Jo menneisyydessä Kemin Lapin saamelaisen päähine eli lakki (kahper l. kapper) oli talvisin eläimen nahasta ommeltu karvalakki (sousakahper l. söuskapper), 1600- ja 1700-luvulla useimmiten venäläismallinen reuhka, jossa oli sisusteena jäniksennahkaa tai ketunkoipia ja reunuksena ketunhäntä, syksyisin ja kesäisin taas villasta kudottu, aiemmin myös nahasta ommeltu pipon kaltainen kupulakki eli patalakki. 1600-luvulla Kemin Lapin naiset pitivät myös palttinapäähinettä, joka oli koristeltu taitavasti tinalangalla.

Saamelaisille hyvin tunnusomainen neliskolkka eli neljäntuulenlakki (tšiekakahper l. tšiekakapper) omaksuttiin sittemmin 1700-luvulla venäläisiltä laivureilta ja kauppiailta. Sellaisia tiedetään käytetyn Kemin Lapissa ainakin 1800-luvulta lähtien, yleisesti jo viimeistään 1900-luvun alussa. Muun muassa sompiolaisen noidan ja tietäjän Polvari-Jaakon eli Rieston Jaakon (1823 - 1880) tiedetään pukeutuneen neliskolkkaan.

Neliskolkkia oli niitäkin talvimallin ja kesämallin lakkeja. Talvimallin neliskolkka, talvilakki eli tyynylakki oli tavallisesti punaisesta tai sinisestä sarasta tai verasta tehty kangasvuorellinen lakki. Sen alaosaa kiersi usein vierki (vierki) niminen nahkakaistale, joka oli tavallisesti saukon tai ruskean vasan nahkaa, entisyydessä myös majavannahkaa tai oravaa.

Väritetyssä kuvassa oikealla talvilakki Länsi-Lapista, valmistusvuosi 1904 (Kuva: T. I. Itkonen, Suomen Lappalaiset I, 1948).

Vasemmalla talvilakki eli tyynylakki Savukoskelta, valmistanut Elisabeth "Betty" Kuosku (1918 - 1953), huomaa nahkainen vierki (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, 2013).

Kesälakki sen sijaan oli usein verasta ommeltu kevyempi lepsuttava neljäntuulenlakki, jonka sisustassa oli korkeintaan untuvaa ja ohut vaatevuori. Kesälakin alakaistale oli sekin kangasta.

Edellisten lisäksi entisen Kemin Lapin alueelta (ainakin Kittilästä, Sallasta ja Savukoskelta) tunnetaan myös naisten ja tyttölasten käyttämä vasannahkalakki, joka muistuttaa jonkin verran Inarissa ja Utsjoella käytettyä lakkimallia.

Savukoskelainen Paavo Martin tähtää tuelta metsästysretkellä päässään neliskolkka, kuva luultavasti 1950-luvulta (Kuva: Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo).

Käsineet.

Metsäsaamelainen pukeutui jo entisaikaan talvisin poronkoivista tehtyihin koipikintaisiin, ostovillasta tehtyihin lapasiin, sekä parempiinkin kirjovanttuihin. 

Perinteiset koipikintaat eli koivikkaat (kiistak l. kaamuskiistuk, yks. kiista) olivat kestävät, sekä lämpimät käsineet kovillakin pakkasilla. Samuli Paulaharju kertoo: "Käsineetkin olivat samaa metsää – heinätukku karvaisissa koivikkaissa, jo pysyivät sormet sulina. Kun peuraa ammuttaessa sivalsi koivikkaan pois kädestään, oli sormi heti notkeana pyssyn liipaisimella" (Sompio, 1939, s. 215).

Koipikintaat  valmistetaan yleensä raavaan poron tai syysvasan koivista. Raavaan poron koivista valmistaessa tarvitaan tavallisesti kuusi koipea eli puolitoista kunturaa, 2 etukoipea ja 4 takakoipea. Savukoskella kerrottiin koivikkaan valmistuksesta Tiensuulle: "koivikkaan kännäpuoli tehhään etukoivesta ja selkäpuoli takakoivesta." Koipikintaan sisällä saattoi saraheinän ohella pitää myös villaisia rukkasia.

Kuvassa vasemmalla vanhan mallin mukaan raavaan poron koipinahoista valmistetut koipikintaat eli koivikkaat (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, 2013).

Entisyydessä metsäsaamelaiset valmistivat ja käyttivät ennen myös parkkinahkaisia kintaita (rahpuk l. luppook), jollaisia käyttivät myös inarinsaamelaiset vielä 1900-luvun alkupuolella. Nykyisin se on jo unohtunut käytöstä. 

Tavallisesti pidettiin myös lapasia eli vanttuita, kuten perinteisiä lapinväreihin ja kuvioihin kirjailtuja kirjovanttuita. Niitä ja koipikintaita valmistetaan entisen Kemin Lapin alueella edelleen.

Kirjovantuut Savukoskelta, valmistanut Mandi Kirjonen os. Lakela. Kirjontamalli perinteisesti Savukoskella käytetty (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, 2013).

Korut.

Metsäsaamelaiset käyttivät pukujensa koristuksina jo entisyydessä myös erilaisia luisia ja metallisia sormuksia, koruja ja riipuksia. Naiset käyttivät varsinkin pronssisia ja hopeisia sormuksia. 1600-luvulla Kemin Lapin naisilla oli sormissaan usein pari kolme venäläistä hopeasormusta. Näitä sormuksia kuljettivat Lappiin todennäköisesti vienankarjalaiset kauppiaat. Rikkaammat omistivat myös erikoisia hopeasormuksia, jonka levystä riippui pieniä renkaita eli helyjä. Sellaisen "lapinsormuksen" tiedetään löydetyn Kemijärven Kattilaniemestä 1800-luvulla. 

Kemin Lapin pukuperinteeseen kuului jo entisyydessä myös hopeinen tai messinkinen lehdyköillä varustettu pyöreä rintakoru risku eli solju (soljo). Niinpä Sodankylän kappalainen Barthold Ervast kuvailee Kemin Lapin naisten käyttämiä rintakoruja vuonna 1737:

Muun ohella herättävät heidän puvuissaan erikoista huomiota auringonmuotoiset heille ominaiset rintakorut, joista riippuu kullasta tai kullatusta messingistä tehtyjä erilaisia renkaita, pieniä hopeisia tai hopeoituja lehdenmuotoisia helyjä ja myös pieniä onttoja hopeaisia palloja, jotka helähdellessään antavat melkoisen sointuvan äänen. Niinpä täten koristettujen naisten lähestyessä korva jo matkan päästä erottaa yhteensattumien metallihelyjen helinän ja kilinän samalla kun silmä näkee niiden auringonsäteitä heijastaen loistavan ja välkkyvän (Lähde: Kemin Lapin kuvaus, Barthold Ervast, 1737).

Savukosken Seitajärveltä kesällä 2009 löytyneen metsäsaamelaisen rintakorun pohjalta valmistettu "keitsakoru", valmistaja Taigakoru oy. Alkuperäinen koru ajoittunee 1700-luvulle (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, 2013).

Lopuksi.

Niin kuin edellisestäkin saattoi lukea, entisen Kemin Lapin alueen metsäsaamelainen pukuperinne on ikiaikaista, samoin rikasta ja elävää yhä tänä päivänä. Pukuperinne on ollut kuitenkin pitkään ulkopuolelta saamelaiskulttuuria kohtaan suuntautuneen sorron ja halveksunnan vuoksi piilossa. Vaikka menneisyyden haamuista ollaan pääsemässä irti, uudet haasteet lyövät vielä kapuloita rattaisiin käsityöperinteen ja aineellisen kulttuuriperinnön vaalimistyössä. 

Nykyinen järjetön saamelaiskiista siitä, kuka on saamelainen, varjostaa sekin metsäsaamelaista kulttuuriperintöä ja sen vaalimistyötä. Suvun saamelaista perintöä ei aina uskalleta vaalia, eikä suvun pukuja pitää, sillä pelätään, että toinen osapuoli väittäisi niitä kylmästi "feikkipuvuiksi". Näin tapahtuikin vastaikää mediassa, kun Ylen ohjelmassa esiintyneiden metsäsaamelaisten pukuja väitettiin toiselta taholta "feikkisaamenpuvuiksi" ja Yleä pyydettiin korjaamaan vastaavat asiavirheet jatkossa. Esitetyllä väitteellä ei ollut kuitenkaan minkäänlaista perustetta, sillä pukuihin pukeutuneet henkilöt olivat metsäsaamelaisia, jotka kantoivat sukunsa perinteisiä saamenpukuja. Tällaisella vähemmistösyrjinnällä ei pitäisi olla jalansijaa nykypäivän Suomessa, vaan päinvastoin jokaisella kulttuurilla ja ryhmällä, mukaan lukien Suomen metsäsaamelaisilla, tulisi olla oikeus omaan kulttuuriperinteeseensä.

Metsäsaamelaisen ei totisesti tarvitse epäröidä oikeuttaan sukunsa ja kotiseutunsa pukujen ja pukimien käyttöön ja kantamiseen. Heillä on siihen täysi oikeus – aivan kuten historialliset lähteet todentavat. Tämän päivän metsäsaamelaiset voivatkin olla ylpeitä omista juuristaan, vaalia perinteitään ja kantaa arvokkuudella sukunsa vanhoja pukuja. 

Kehotankin kaikkia metsäsaamelaisia sukunsa pukujen ja pukimien käyttöön.

Kiitos.

Palataan jälleen seuraavan aiheen parissa.

Niko Rytilahti.

Metsäsaamelaisten käsitöitä, kuten pauloja, luuhkia, karvakenkiä, kinttaita, peski, säpäkkeet, lakkeja, laukkuja ja pukuja Kemin-Sompion alueelta (Kuva: Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, 2013).

___________________

Lähteet.

Anteckningar under min vistelse i Lappmarken, Isak Fellman, I., 1906.

Globalization and tradition in Forest Sámi commemoration rituals Textiles and animal skins in the 17th-century burial ground in Mukkala, eastern Lapland, Finland, Tuija Kirkinen, Aki Arponen, Ina Vanden Berghe.

Descriptio Lapponiae Kiemiensis eli Kemin Lapin kuvaus vuodelta 1737, Barthold Ervast, suomentanut Tuomo Itkonen.

Försök til beskrifning öfwer Kusamo-sokn uti Kemi-Lappmark = Kuvausyritys Kemin Lapin Kuusamon pitäjästä, Lagus, Elias, 1770.

Jyränkö, No 37 B, 13.9.1890, kirjoittaja tuntematon. 

Niliaitta Mettälapissa -opaskirjanen, Seija Ollila, Leader ry, 2013. 

Oletko nähnyt umpitakkia, Hanna Kyläniemi, Raito 2014.

Sompio : Luiron korpien vanhaa elämää, Samuli Paulaharju, 1939.

Suomalainen poronhoitosanasto, Erkki Tiesmaa, toimittanut Markku Varis, 2017.

Suomen Lappalaiset I, T. I. Itkonen, osa I, 1948.

Pesäluetteloiden poiminnat Kittilän ja Sodankylän perunkirjoista v. 1856 - 1899, jotka löytyvät digitoituna Kansallisarkiston Digitaaliarkistosta osoitteesta http://digi.narc.fi/digi/search.ka.

Viittaukset.

1) Kirjoituksen kuntura eli koipikuntura (keminsaamen murteissa kuttoor) = yhden poron nyljetyt koipinahat, joita käytetään mm. jalkineiden valmistamiseen.

2) Savukoskella kerrottiin Tiesmaalle 1930-luvulla: "vuonnelon nahasta tehhään peski ja pöykkyri; urakan nahka pakkuilee poimulle" (Tiesmaa, s. 133).

3) Tätä todistavat Pohjois-Sallassa paikannimet Matsokkaselkä ja Matsokkaharju, vanhemmissa kartoissa Maatsukkaselkä ja Maatsukkaharju (esim. A. E. Järvisen talouskartassa v. 1933), jotka palautuvat itäsaamelaisten kielten 'takkia, saamenpukua' tarkoittavaan sanaan.